Tällä' viikolla on ollut opinnoissa vuorossa koulun navetassa ja sikalassa harjoittelu ja ensi viikollakin vielä jatkuu. Olo on aika naatti koko ajan. Viikko on mennyt tiistai aamusta lähtien aika samalla kaavalla. 4.30 ylös ja syömään, 5.15 lähdetään hakemaan kaveria matkan varrelta. Puoli kuuden jälkeen ollaan koululla pukukopissa vaihtamassa vaatetta, 6.00 alkaa navettavuoro. Hommat saadaan hoidettua viimeistään yhdeksään pintaan jolloin kipitetään pukukopin kautta tunneille. Opiskelua tehokkaasti 14.30 asti ja sitten taas navettaan kello kolmeksi. Siellä sitten taas tehdään hommia sellaiset kolmisen tuntia. Paitsi jos kaikki hommat kusee, kuten eilen kävi. Rehusiilo ei puhaltanut rehua alas, löytyi pian porsiva emakko joka olisi pitänyt siirtää toiseen karsinaan ja muuttaa ruokavalio. Eilinen venyikin kahdeksaan asti. Ei siitä sitten paljon ehtinyt illalla mitään tehdä. Tai eipä sillä, että mitenkään erityisesti olisin muuta illalla tehnytkään kuin hetken selaillut blogeja koneella, syönyt ja mennyt nukkumaan. Kyllä tuo fyysinen työ vie veronsa. (Vaikka kuinka talvella kuvittelin treenaavani näitä hommia varten).
Hommista olen kyllä nauttinut ihan todella. Aloitin tiistaina robotilta, eli automaattilaitteella joka lypsää lehmät itsenäisesti. Tähän kohtaan kuuluu myös lehmien ja nuorkarjan (eli vanhempien vasikoiden ja hiehojen) ruokkiminen ja myös lampaiden ruokkiminen. Lisäksi pääsin lääkitsemään Apila -nimistä kantavaa hiehoa. Apilalla oli ollut kova kuume ja oli saatu sitten penisiliinikuuri, jota pääsin piikittämään.
Sikalan puoleltakin olen päässyt jo jotain näkemään, vaikken siellä vaesinaisesti ole vielä työskennellytkään. Siellä lovesimme pikkupossuille korvamerkit, tatuoimme koulun leimat korviin ja salvoimme pojat. Tai minä en salvonut, eli siis kuohinnut. Ei se pahaa tehnyt, eikä ollut vaikeaa mutta voi sitä huudon määrää. Kun possut huutavat osittain sen huutamisen takia. Ei niitä possuja nimittäin sattunut.
Sikalan puoleltakin olen päässyt jo jotain näkemään, vaikken siellä vaesinaisesti ole vielä työskennellytkään. Siellä lovesimme pikkupossuille korvamerkit, tatuoimme koulun leimat korviin ja salvoimme pojat. Tai minä en salvonut, eli siis kuohinnut. Ei se pahaa tehnyt, eikä ollut vaikeaa mutta voi sitä huudon määrää. Kun possut huutavat osittain sen huutamisen takia. Ei niitä possuja nimittäin sattunut.
Tänään aamulla pääsin sitten ihan kunnolla lypsämään koulun asemalle. Ei ihan kevyttä hommaa :D. Vielä se lypsäminen on niin suuuunnattoman hidasta, mutta tekemällä se alkaa lutviutumaan. Toivon mukaan ainakin. Käsinlypsämisenkin onnistuminen riippuu vielä ihan lehmästä. Jos lehmä valuttaa jo lypsylle tultaessa maitoa on alkusuihkeet paljon helpompi lypsää. Mutta osittain se on vielä tekniikastakin kiinni.
Tänään oli sitten vähän ikävämpi päivä. Apila aloitti poikimisen, mutta vasikka kuoli sisälle. Se oli taipunut niin vaikeaan asentoon että se tukehtui sinne. Raukka. Yleensähän vasikka syntyy niin että sillä on turpa omien etujalkojen välissä. Apilan vasikalla oli pää kylkeä vasten ja kaiken lisäksi vielä niin että kurkku oli kohti emon selkärankaa, eli pää oli kierteellä. Ja kun kyseessä oli hieno, ei eläinlääkärillä ollut tilaa kääntää vasikkaa niin että se oltaisiin saatu vetämällä ulos. Hieho parka oli ihan paniikissa ja hypppi melkein aitojen yli, vaikka karsinassa kuitenkin ihan tarpeeksi korkeat laidat on. Jouduttiin antamaan rauhottavia jotta saatiin operoitua vasikka pois. Ei tullut vasikka kokonaisena ulos. :s Jouduttiin paloittemaan pää irti. Se oli tosi hurjaa siinä mielessä, että se kesti niin vähän aikaa! Kun siinä on kuitenkin selkäranka välissä ja kaikkea...Vaikka se vasikka oli tosi pieni, koska oli syntymässä pari viikkoa etuajassa. Onneksi tuollainen, että joutuu paloittelemaan on eläinlääkärin mukaan äärimmäisen harvinaista, ei hän ollut tehnyt sitä itsekään kuin ihan pari kertaa. Nyt sitten toivotaankin että karitsat pyöräyttäisivät terveitä karitsoita ensi viikon aikana niin pääsisi näkemään muitakin vastasyntyneitä kuin vain pieni possuja.
Pahoittelen, jos jollekin tuli huono olo kuvailusta, yritin pitää sen neutraalina.
Voi, tuollaiset tapahtumat on aina niin ikäviä :/
VastaaPoistaKiitti asiantuntevasta kommentista. Äsken tulin töistä ja neljää viimeistä puuta tuossa kaadettiin.
VastaaPoistaJa haa, sikalassa ei kyllä todellakaan ole hiljaista!
Raukka vasikka. :/
Kiitos kommentista, olet ihan oikeassa :) Yritänkin nimenomaan pukeutumalla hameisiin peittää reiteni joita inhoan eniten vartalossani, enkä koskaan pystyisi käyttämään kireitä paitoja. Ymmärrät varmaan silti, että pitkään syömisongelmista kärsineenä kammoan kaikkea mikä liittyy isouteen, siten myöskin isoja vaatteita. Se ei silti muuta sitä tosiseikkaa, että minusta monet L-kokoiset tai sitä isommatkin naiset ovat kadehdittavan kauniita ja hehkeitä! Olen vain jostain syystä oppinut ajattelemaan, etten itse kelpaa ihmisille muunlaisena kuin pikkuruisena ja suojeltavana laiheliinina. Tahtoisin niin kovasti ajatella toisin, mutta ainakaan tähän mennessä en ole kyennyt.
VastaaPoistaSinulla ainakin on mielestäni kauniinmuotoinen vartalo ja on todella ihanaa kuulla että myös itse pidät siitä :) Toivotaan, että joskus minäkin osaan arvostaa itseäni yhtä paljon :D
Onpas hurja koulu sullakin! Mielenkiintoista lukea tältä alalta myös juttua :)
VastaaPoistaToi on kyllä niin kurja juttu, sääliks käy :( Jännä kuinka jokaisessa ammatissa on ne kääntöpuolensa ja oikeestaan vasta ne on niitä juttuja, jotka ratkaisee soveltuvuuden alalle. Kyllä mäkin mielelläni lampaita ruokkisin ja sitä rataa, mutta se työn todellisuus ei kuitenkaan lopulta sopis mulle ollenkaan.
VastaaPoistaVoisitko hieman selventää, miksi possuja ei satu, kun ne kastroidaan ilman kivunlievitystä? Eikö viillon tekeminen ja kivesten vetäminen lantio-ontelosta satu? Onko teille opetettu koulussanne näin?
VastaaPoistatipitii: Joo, en mä ollut edes ajatellut että pääsisin tuollaista näkemään. Ja mä veikkaan että niitä possujakin tulee salvottua, tällä viikolla on sen ikäsiä possuja meinaa ja mulla on sikala enää tekemättä.
VastaaPoista