38. viikko

Kyllä tuntuu aika jotenkin tän raskauden suhteen hidastuvan, vaikka päivät reippaasti eteenpäin menevätkin tässä koko ajan touhutessa.

Mä olen ollut niin kipeä että voi luoja jos tässä vielä se kolmisen viikkoa pitää näillä kivuilla kärvistellä. En tiedä onko mulla enää minkäänlaista energiaa synnyttää tätä lasta maailmaan. Alavatsaa jomottelee kuin olisi se tietty aika kuusta, samoin alaselkää särkee, sitä tosin vielä pahemmin. Viime tiistain neuvolalääkärikäynnin jälkeen (jossa lopputulos oli vähemmän edistystä kuin A:sta vastaavalla käynnillä) on supistellut päivittäin. Vauvan liikkeetkin ottaa aika huolella kipeää, olen miettinyt olisiko tällä kertaa vähemmän lapsi vettä vai onko vauva muljauttanut itsensä ihan väärinpäin.

Jaksamista ei ole auttanut se, että A on nyt jättänyt päikkärit kokonaan pois juhannuksesta alkaen. Vielä tässä koetetaan keskustella ruuan jälkeisestä lepohetkestä, jolloin pitää pysyä sängyssä tietty aika, mutta saa nähdä miten sen kanssa käy. Ihan kohtalaisen hyvin tuo tyttö tuntuu ilmankin pärjäävän ja jos jotain hyvää, niin illalla nukahtaminen tapahtuu ihan muutamissa minuuteissa.

Viime perjantain täysiaikaisuus kuva 37+0

Nyt onneksi olen päässyt jonkin verran hengähtämään kun mies jäi tällä viikolla lomalle, mutta viime viikko oli pitkä kuin nälkävuosi. Toivon että nyt saisin levättyä sen verran, että vointi alkaisi olemaan vähän parempi. Ja selkeästi sitä kohti ollaan menossa. Varasin itselleni ensi viikolle vyähyketerapia ajankin, jos se sitten saisi kropan valmistautumaan synnytystä kohti. Jos tuntuu hyvältä, niin varaa siitä viikon päähänkin toisen ajan.

Kaipa tämä tästä sitten jossain vaiheessa viimeistään helpottaa. Täytyy kyllä sanoa että tällä kertaa kaipaan kroppaa paljon enemmän takaisin, jotta pääsisin salille jne kunnolla tekemään kaikkea. Tällä kierroksella on kyllä sellainen olo ollut, että raskaus ei oo mun juttu. Synnytys puolestaan ei ahdista tai pelota lainkaan A:n synnytys oli niin mukava kokemus, että päinvastoin odotan innolla että pystynkö nyt toisella kerralla suoriutumaan "paremmin" kun tiedän mitä edessä on ja miten olisi hyvä toimia.

Sisustuskateus.

Tai sanotaanko ihan rehellisesti, että täytellinen kettuuntuminen meidän kämppään ja sen näköön. Miksi meillä ei voi olla valoisaa, kaunista ja kuitenkin sellaista lapseperheen kodin näköistä. Tavaraa on enemmän kuin laki sallii ja mies ei sallisi mitään heitettävän pois. Viime viikolla kotona sairaan tytön kanssa ollessani haaveilinkin ikkunan alle saatavasta isosta roskalavasta, niin että olisin surutta voinut viskoa kaikki hävitettävät jutut samaan kasaan, ilman että tarvitsee alkaa miettiä mihin minä tämänkin hävitän.

Tällä viikolla ahdistumista ja huokailuja on aiheuttanut mm. Lapsellista- blogista löytyvät ihanan valoisat kuvat ja Oi, mikä #muija -blogin koti postaus avaruudellaan ja tavara vähyydellään. Mä haaveilen olohuoneeseen uusista tapeteista, uudesta sohvasta, ruokaryhmästä, keittiöstä ja vaikka mistä kaikesta. Mutta jos asiasta yrittää keskustella miehen kanssa niin vastaukset ovat aina luokkaa: "Katotaan" "No ei ehkä nyt" ja kysyessäni koska yli 10 vuotta vanhan sohvan voisi uusia oli vastaus: "Ei vielä moneen vuoteen!" Ai. No kiitos vain. Keittöremontin tekemisestä ollaan puhuttu muutosta asti, mutta jotenkin tuntuu että keittiölle ei tapahdu yhtään mitään ennen kuin siitä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa muutetaan pois. Kun ei meillä vaihdu valaisimista ne palaneet lamputkaan. Tai eräänä esimerkkinä voin heittää eiliseltä sen, että mies siivosi viimein yhden paperikassin olohuoneen nurkassa, jossa se oli enemmän tai vähemmän ollut sellaisenaan muutosta asti. Eihän me olla asuttu kuin yli kaksi vuotta jo tuossa asunnossa.

Musta olisi kiva nyt laittaa rahaa noihin vähän kalliimpiin hankintoihin kun on taloudessa kaksi työssäkäyvää ihmistä. Tuntuu jotenkin ikävältä, kun on olo ettei rahaa saisi käyttää muuhun kuin pakollisiin menoihin. Musta olisi kiva nyt tehdä niitä hankintoja, kun kaikkea ei tarvitsisi syynätä pennin päälle. Tietysti olen tullut ostaneeksi A:lle muutamia ihania juttuja (FB:n ommeltujen vaatteiden kirppis on petollinen paikka), mutta ne on sellaisia että ne tulisi hankittua muutenkin, vaikka sitten muusta säästämällä. Itseeni tuhlaamisen koen tällä hetkellä kovin turhaksi, kun kroppa taas paisuu kuin pullataikina eli ei ole mitään järkeä ostaa uusia vaatteita. Ajatuksena kun olisi ensi syksynä jatkaa kohti kovempaa kuntoa ikinä. Äitiysvaatteet koen täysin pelkäksi rahastukseksi, housuja lukuunottamatta eikä niitäkään mulla ole kuin kahdet. Imetyspaitoja tietenkin voisi hankkia (ajattelin tällä kertaa panostaa niihin), mutta toisaalta niiden hankkiminen nyt tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta, varsinkin kun alkuun varmasti pärjään topeilla kesäaikana.

Välillä musta tuntuu että pitäisi vaan mennä jonnekin kauppaan ja ostaa sieltä niitä juttuja mitä koen tarvitsevani (mm. naulakkoa yms. käyttöön tulevaa tavaraa) kyselemättä yhtään kenenkään mielipidettä. Saisi sitten nähdä kauanko mies kakistelee vai kakisteleeko ollenkaan.


P.s. Näin ohimennen A:n kuulumisista: Neiti on viisi yötä putkeen nukkunut täysin kuivalla vaipalla ja aloitimme oikeasti aktiivisen kuivaksi harjoittelun vasta vuoden vaihteesta (niin että tarhassakin pikkarit käytössä). Ai että oon ylpeä, olishan se kiva ettei olisi sitten kahta vaipatettavaa, vaikka kyse olisikin yövaipasta toisella.  :)

Kuinka pitkälle voimat riittää?

Nyt alkaa epäilyttämään omat voimavarat. Työssäkäynti, opiskelu, koti ja perhe. Yhä kesken olevien kurssien lisäksi alkaa tälle vuodelle vielä kaksi uutta. Samaan aikaan pitäisi hoitaa työt ja tehdä opparini teoria osaa. Pitäisi liikkua, syödä hyvin, olla lapsen kanssa läsnä, keskustella miehen kanssa, ylläpitää jonkin asteisia kaverisuhteita.

Voin sanoa, että noista on jo aika monta tipahtanut. Treenit on tipahtanut tosi huonoihin viikko saldoin miehen kahden viikon Amerikan matkan jäljiltä (kun siis päässyt liikkumaan hoitajien puutteen vuoksi). Sille tosin on syykin (siis muu kuin järjetön väsymys ja kaamosmasennus): selkä on taas vaivannut kovasti, kun ei ole fyssarille kerennyt. Onneksi nyt olen oikeutettu työpaikan fyssarietuihin ja niitä olisi tarkoitus hyödyntää vielä tämän vuoden puolella.
Ruokapuoli ei suju yhtään niin hyvin kuin haluaisin ja pitäisi. En jaksa laittaa mitään monimutkaista ja terveellistä ruokaa, naposteltua tulee vähän turhan paljon (ei mitään vielä vuoden takaiseen verrattuna, mutta kuitenkin) ja muutenkin nälkä on koko ajan vaikka mitä söis. Ihana stressi.

Kavereita tulee nähtyä tosi huonosti, ei vaan jaksa. Ja välillä kyllä tuntuu, että mahtaako sitä olla kavereita ollenkaan, mä olen niitä ihmisiä jotka kaipaisi sen yhden paremman kaverin. Opiskelukavereille tai muille kavereille on vähän huono lähtee avautumaan perhe-elämän vaikeudesta.

Mä käyn ihan järjettömillä kierroksilla, koko ajan tuntuu että kihisee ja kohisee. Sit kun väsähtää, niin väsähtää täydellisesti. Jokaisesta joutenolon hetkestä (jotka tässä tilanteessa olisi todella tärkeitä) potee huonoa omaatuntoa, kun tietää että on se ja se tehtävä tekemättä. Ja kerrottakoon tässä rehellisesti, etten muista koska viimeksi olisi juurikaan siivonnut. Kiitokset siitä siis miehelle.

Stressiä ei helpota yhtään miehen työmatkat: parin viikon päästä viikko Saksassa, kun mulla olisi 8h tunnin edestä elintarvikekemiaa. Ja ne työt ja opparin teorian kasaaminen ja koti yksin ja ja.


Nyt sitä alkaa oikeesti miettimään, kuinka kauan tälläistä voi jaksaa?

kuva

Hullunmyllyä.

Turha edes enää selitellä miksi ei ole tullut kirjoitettua. Ei vaan yksinkertaisesti jaksa. Mun pyhä kolminaisuuteni on tällä hetkellä työ, koti ja treeni, muulle juurikaan ei ole jaksamista. Kavereita ei tule nähtyä, mitään kivaa ei tule tehtyä: mulla on Game of thronesin kakkoskirjakin ollut työn alla varmaan reilun kuukauden, normaalisti tuo sivumäärä ei veisi paria viikkoa pidempään.

Kuvitukseksi ruokakuvia kesän ajalta. Nyt kun ei hirveesti oo mitään kummepia tullut kuvailtua.

Minttuperunasalaattia ja lohta.

Treenit sujuu ihan suhteellisen hyvin tuolla kaksijakoisella mikä nyt on. Ainoa mikä treeniä haittaa, on oman kropan ongelmat. Lapaväli meni lukkoon, sain sen fyssarilla auki ja selkä ehti olla 1,5 viikkoa ongelmaton ja sitten sunnuntaina nasahti taas. Ihan vain uimaaltaan reunalla istuessa, kun vähän liikahti. Onneksi on ihana pt, joka lupasi viikoksi lainaan oman fysiokiilansa, jolla itse on saanut lapaväliä auottua. Tällä hetkellä kun ei taloudellinen puoli anna yhtään periksi ylimäärästä fyssarikäyntiä, on noita yllätyksellisiä menoeriä piisannut (kuten mm. uudet kesärenkaat, lukkojen vaihtoa jne) ja en edes halua kuvitella sitä skenaariota että olisin kotona kodinhoidontuella.

Tää on miehen taidonnäyte mun synttäreiden kunniaksi. 

Voisipa kysäistä suostuisiko tekemään hääpäiväateriaksi uudestaan.

En ollut koskaan tajunnut kuinka hektistä elämä voi olla. Vaikka en elämääni muuhun vaihtaisi, silti välillä kaipaan rauhallisempaa aikaa. Tuntuu ettei mitään muuta ehdi tehdä kuin juosta koko ajan jonnekin tai tehdä koko ajan jotain. Kaikki mikä rikkoo viikon normaalirutiinin on tervetullutta, mutta itse sitä ei jaksa alkaa erikseen värkkäämään, joten eipä ole juurikaan tullut kyläiltyä tai nähtyä ketään. Onneksi A:n kummitäti vieraili edellisenä viikonloppuna ja eilen sain amk-kaverin käymään kylässä kun oli lähialueella.

Koulutehtäviäkin alkaa olemaan jo aikamoinen pino. Vielä kun sen keksisi, että missä välissä ne saisi raapustettua pois, sillä edellytyksellä tietenkin että ne edes osaisi.

Tuorepuuro omaan herukkamehuun chiasiemenistä, kaurahiutaleista ja vehnäleseistä. 

Vähän pensasmustikoita kaveriksi.

Tämmöistä siis tänne eli pitkälti hiljaisuutta tulee olemaan blogin puolella edelleen. Tätäkin postausta olen kirjoittanut viime sunnuntaista asti, vaikkei tämän kummoisempi ole.

Tavoitteellisuutta.

Tulipahan tuuletuttua oikein kunnolla, kun olin lauantai-sunnuntain Tampereella A:n kummitädin luona. Harrastettiin vähän kulttuuria (Pyynikki, Lenin-museo, Muumilaakso), shoppailua ja ennen lähtöä vielä ihan yltiöpäiset ruokaöverit. Mies pärjäsi tytön kanssa oikein hienosti ja jaksoi laittaa mulle kumpanakin päivänä kahteen kertaan kuvia päivän puuhailuista. Ei ehtinyt niin kovasti huolestua.

Reissu tuli ihan hyvään saumaan siinäkin mielessä, että musta on jo jonkin aikaa tuntunut siltä, ettei mulla oikein ole motivaatiota liikuntaan enkä saa tunneista irti mitään. Osittain syynä on varmaan tämä syksy, mua väsyttää aina syksyllä ihan hirveesti jos on yhtään sateisempaa tai pilvisempää. No, valitin kuitenkin asiasta miehelle perjantai iltana ja sanoin, että lopetan koko liikkumisen kohta, kun mikään ei oikein tunnu missään. No, H sitten ehdotti, että ottaisin toisenlaisen tavotteen laihduttamisen sijaan tai siihen rinnalle ja kyseli, että oonko koskaan ajatellut esim. mihkään juoksutapahtumaan osallistua. NO EN! Oli ensimmäinen reaktio, koska en oo ees kouluaikoina 1500 metrin matkaa jaksanut juosta kuntotesteissä kokonaan. Sitten alettiin vähän pyörittelemään ajatusta ja jutustelemaan noista eri juoksutapahtumista ja loppujen lopuksi aloin lämpenemään sille, että juoksisin ensi toukokuussa Kokkolan Cityrunin, joka on 7 km matka. Ajalla ei ole tavotteita, mutta koko matka olisi tarkoitus juosta (alun ryysiksestä päästyä). Nyt toi ajatus tuntuu jotenkin tosi tsemppaavalta ja tarkotus onkin katsoa joku juoksukoulu juttu, jonka mukaan alan treenailemaan. Ensin vielä ulkona kun kelit sallii ja sitten salilla matolla.

Sunnuntaina tuli myös laihdutusryhmän ruokailu ohjeet ja suosituksia liikuntaan. Onkin tarkoitus keventää aika reilusti tuota liikkumista, keskittyä hetkeksi aikaa kävelyyn ja juoksutreenehin ja kaksi kertaa viikossa salilla painojen nosteluun. Sitten sunnuntaisin zumba ja viikolla jotain kehonhuolto tunteja, jos vain paikkoja on.  Ehkä tällä tavalla saisi taas enemmän jaksamista ja liikunnan iloa.

Lopputulos

Tämä äiti on lievästi sanottuna pikkasen väsynyt. Vaikka kuinka vietettiin aikaa mun vanhempien luona aikaa, niin siitä huolimatta tää viikko on ollut tosi rankka. Tultiinkin jo torstaina kotiin, vaikka huomenna oli vasta alunperin tarkoitus tulla, mutta kun A:ta alkoi selkeästi vaivaamaan se, että isi puuttui ja vielä vieras paikkakin. Kyllä sitä itekin oli helpottunut kun kotiin tuli, on siitä vanhempien luota muuttamisesta sen verran pitkä aika, ettei se tunnu enää samallalailla kodilta. 

Mummolan pihalla.

Nyt loppu imetys. Ihan sen takia, että mun jaksamisen sen suhteen on tosi heikoilla kannattimilla ja mä koen olevani parempi äiti lapselleni, jos itse voin hyvin ja jaksan. Siitäkin huolimatta, vaikka mulla on jossain määrin huono-äiti-fiilis tästä koko jutusta. Hetken aikaa meni jo paremmin, mutta nyt taas on sellasta, että mä en yksinkertaisesti jaksa. Tissi ei kelpaa kuin makuultaan, eikä silloinkaan kovin hyvin. Viime yönä herättiin 02.30 alkaen tunnin välein ja veikkaan sen johtuneen siitä, ettei tyttö saanut tarpeeksi vatsan täytettä. Mä nimittäin nukahdin ite aina kesken imetyksen ja sitten ei oo varmaan enää tissi pysynyt suussa.

Pelkäsin vähän, että mitä mies tuumaa, kun sanon että nyt loppu, viimeksi nimittäin oli sitä mieltä että on jaksettava yrittää. Mutta ei siinä varmaan jää voimavarojen loppuminen epäselväksi jos mä tuherran itkua miehelle, että mä en imetä.

Nyt vaan kun se viimenen päätös siitä, että imettämisen lopettaminen on se paras ratkasu, on tehty, niin musta ei tunnukaan helpottuneelta. Väsymyksen takia tunteet on niin pinnassa, että mä en muuta mieti kuin että miten mä voin olla näin huono äiti. Ja tunne vaan korostu kun tyttö oli niin yliväsynyt, että vaan huusi ennen kuin lopulta nukahti. Mutta kai se helpotus jossain vaiheessa tulee kun tajuaa ite jaksavansa paremmin.

Imetys

Taas yksi niistä asioista, jotka tajuu vasta sitten kun se on omalla kohdalla. Se ei meinaa missään nimessä ole niin helppoa kuin miltä se näyttää. Joka puolella (nytkin viime aikoina lehdissä) toitotetaan miten imetys on tärkeää ja lapselle paras ruokinta vaihtoehto, mutta missään ei sanota sitä, että se voi olla aikamoista taistelua. Viittaan nyt taas siihen meidän tissiraivari kauteen. En nimittäin enää todellakaan tiedä, mitä ihmettä enää voisin kokeilla? On koetettu kaikki mahdolliset asennot, koetettu imettää tiheämmin, jottei nälkä ehtisi käydä liian suureksi, on annettu pikkkutippa pullosta ja tissi suuhun perään, on mietitty kaikki mahdolliset tuoksumuutokset (ei uutta suihkusaippuaa yms), joita ei ole ja on myös ikeniä tiirailtu jos hampaita olisi tulossa. Välillä onnistuu sillä, että tutilla ottaa imun päälle ja sen jälkeen sujauttaa tissin suuhun, mutta aikamoista leikkimistä sekin on. Muutama pulloton päivä oli taas väliin, mutta eilen oli taas pakko antaa, kun pitkä aika oli edellisestä syönnistä, kun ensimmäisellä kokeilu kerralla annoin sitten olla vielä hetken aikaa kun tuttiin kerta tyytyi.

Alkaa jaksaminen olemaan imetyksen kanssa jo välillä niin ja näin. Jokasta imetys kertaa tavallaan stressaa kun ei voi tietää, että kelpaako tissi vai ei. Useammalta olen kuullut, että teen väärin antaessani pullosta, mutta en mä pysty lasta huudattamaan määräänsä enempää. Sitä paitsi olen huomannut, että mitä kovempi nälkä tulee, sitä varmemmin tissiltä ei syödä. Monesti pullosta antamisen jälkeen seuraava syöttö meneekin ongelmitta. Öisin ei ole ollut missään vaiheessa vaikeuksia.

Mä en ole muutenkaan kokenut imetyksen olevan mitenkään erityisen mahtavaa ja hienoa. En mä koe sitä mitenkään erityisenä läheisyyden hetkenä A:n kanssa, vaan mä vaan ruokin sen. Mieluummin mä höpsöttelen ja hassuttelen tytön kanssa silloin kun sen huomio ei ole jossain muualla ja annan toiselle ruokarauhan.

Se on jännä, että vaikka kuinka ajatteli, ettei imetyksestä ottaisi stressiä, vaan katsoisi miten se sujuu, siitä ottaa sitä silti ja vaikka tiedän että korvikkeella kasvaa täysin terveitä lapsia (itekin 3kk eteenpäin) niin siitä imetyksen onnistumisesta on tullut joku pinttymä päähän. Olisi hienoa, kun pystyisi siihen suositeltuun puolen vuoden täysimetykseen kuten yksi kavereistani, joka on vasta 5,5kk iässä alkanut maistelemaan sormiruokailutyyppisesti eri makuja, eli heillä ei vieläkään syödä soseita. Mä taas alan enemmän ja enemmän kallistua sen puoleen, että alotetaan vellillä ja perunalla tuossa ensi kuussa. Siitäkin huolimatta vaikka imetys alkaisikin sujua taas pelkästä tissistä. Tietty tuo loppukuusta oleva 3kk neuvola nyt paljon ratkasee, että miten kasvua on, mutta silti pidän ruokaisampien tarjottamisen aloittamista hyvin todennäköisenä.

Kriisin paikka.

Tiistaina postiluukusta kolahti uusin Fit joka meinasi kyllä samantien lentää seinään. Kannessa julistetaan isoin kirjaimin siitä miten näin saat vatsasi kuntoon. Vilkaistessani juttua tuli lievästi sanottuna ketutus, kun jutun mallina oli nainen jolla on puolivuotias lapsi ja kommentoi vatsaansa (joka siis pyykkilauta versio) että "kai tämä tästä joskus palautuu ennalleen". Kyllä sitä hetken mietti omaa löllöään ja huokaisi.

Kirjoitinkin tästä yhteen FB-ryhmään ja sehän poiki pitkät keskustelut asiasta: eli siitä millainen suhde on kroppaan synnytyksen jälkeen, mitä siitä ajattelee yms. Kovin paistoi monelta ajatus, että arvista ja muusta pitää olla ylpeä ja ettei sillä ole mitään väliä miltä kroppa näyttää, kun on niin niin ihana otus sieltä ulos tullut. Ei, älkää käsittäkö, että A:ta syyttäisin kropan tilanteesta tai että neitiä rakastaisin jotenkin vähemmän, mutta siitä huolimatta mä koen, että mulla on oikeus olla hämmästynyt kropan nykyisestä ulkomuodosta ja kärsiä siitä jonkin asteista kriisiä ja itsetuntopainiskeluja ennen kuin siihen uuteen olomuotoon taas tottuu ja sen hyväksyy.

Monta vuotta samanlaisena pysynyt kroppa yhtäkkiä ensin venyy ja paukkuu uusiin mittoihin ja sitten yhtäkkiä lösähtää löysäksi kuin puhkottu ilmapallo. Kyllä mä voin myöntää, että itku melkein pääsi kun kuvittelin vaihtavani mustan äitiystoppa takkini johonkin kevyempään takkiin, jolla olisi hyvä vaunujen kanssa lenkkeillä. Jaa, niin mihin takkiini muka? Eihän niistä yksikään kiinni mennyt. Synnytyksestä ei ole kuin kolme viikkoa, joten sinänsä pitäisi olla armollinen, mutta kun tietää että ei se kroppa lähde kunnolla palautumaan ennen imetyksen lopettamista (ja ehdottomasti aion sen 6kk imettää) ja että menee äkkiä se vuosikin että kroppa on palautunut mm. lantion osalta, niin kyllä siinä vähän vaatekaapilla itku pääsee. Sinänsä mulla on hyvä tilanne, että mun vaatekaappi on vaatinut jo pidemmän aikaa remonttia, joten sieltä on jo ennen raskauttakin saanut ettiä vaatteita joita laittaa päälle. Eli voi katsella rauhassa mihin suuntaan tää kroppa menee ja sitten sen mukaan ostaa uusia. Farkkujen osto on tosin jo ajatuksena aivan kamala, että mistä hitosta mä ne löydän? :D Mutta halu laittaa jotain muutakin kuin äitiyshousut päälle on aivan käsittämättömän suuri, jotenkin tuntee itsensä niin retuperällä olevaksi kun on edelleen vaan ne muutamat vaatteet joita voi pitää.

Myös siitä tuli puhetta, että onko miehen mielipiteellä väliä, kun kirjoitin yhessä kommentissa siitä, että sitten kun mies tekee aloitteen makuuhuoneen puolella katoaa varmasti puolet kroppainhotuksista.. Kyllä mä ainakin koen, että miehellä ja miehen hyväksynnällä kropan suhteen on merkitystä, vaikkei mies sellainen olekaan, että alkaisi huomauttelemaan laihdutustarpeesta yms.

Vaikka olen sitä mieltä että äitiys saa näkyä ihmisestä ja väistämättä näkyykin, niin kyllä mä haluan olla miehelleni muutakin kuin pelkkä lapsemme äiti. Vaikka mä en koskaan oo ollut mikään meikit viimesen päälle -tyyppi (raskausaikana vielä vähemmän) niin kyllä mä haluan edelleen olla nainen. Ja vaatia itselleni omaa aikaa täysin itsekkäästi. Se ei tarkoita sitä, että rakastastaisin lasta yhtään sen vähempää. Koska kyllä täytyy myöntää, että odotan jo innolla sitä, että ensi kuun alussa salikortti pääsee tauolta taas käyttöön ja sitä ensi kuun puolella odottavaa kampaaja käyntiä.

Päiviä jolloin ei vaan jaksaisi

Tänään ollut jotenkin tosi p-fiilis. Mua särkee vasenta korvaa ihan pirusti, pelkään että uusii viime kesän tulehduksen, jolloin oli viikon lääkekuuri korvakäytävän tulehdukseen ja lisänä jotain tippoja. Myös samalla puolella oleva viisauden hammas oireilee tai sitten en enää vain erota kumpi johtuu korvasta ja kumpi hampaasta. Mä oon itkenyt ihan mahdottomasti, ensin aamulla siitä kun en mahtunut mihinkään omistamiini farkkuihin ennen näyttöön lähtöä, ja sieltä tullessa ihan vain yksinkertaisesti siitä syystä etten jaksa enää asunnonmetsästystä tai yhtään mitään muutakaan. Nytkin täysin blankko fiilis, en vaan jaksaisi. Kuulopuheiden mukaan pillerit on ne jotka aiheuttaa kummallista käytöstä, mutta mulla tuntuu tää pillereiden lopettaminen sekoittaneen kaiken täysin.

Eikä voisi jotenkaan yhtään kiinnostaa huomenna Ilmajoella ajaminen.

weheartit

Taas tällästä

Kuten joku mahdollisesti on jo huomannut (not) täällä on ollut tosi hiljasta viime aikoina. Ja täytyy todeta, että hiljaisuus varmaan jatkuukin hetken aikaa. Ei ensinnäkään oo juurikaan mitään kirjotettavaa (paitsi ne häät, hyi mua), ja toiseksi on niin saakelin kireetä koulussa ettei mitenkään repeä joka paikkaan. Kyllähän se tiedettiin, että ennen joulua (1kk ja 1 pv jouluun!!) tulee pirun kiire, mutta jotenkin tää on taas ihan täysin yllättänyt. Lähinnä nyt se, että on ollut niin erilaista kuin viime syksynä. Meillä on nimittäin vain kahdesta kurssista tentti (toisesta tosin sit onkin kaks) ja kaikki muut kurssit arvioidaan tehtävien perusteella. 

Eniten vaivaa aiheuttaa kurssi nimeltä maatalousteknologian perusteet (mitkä v***n perusteet kysyn minä? Joudutaan opetteleen meinaa niin pikkujuttuja ettei ne enää mun mielestä ole perusteita). Tässä nyt sitten ollaan yritetty ymmärtää koneiden sielunelämää, miten moottori toimii, kuinka prkl monia kytkimiä on olemassa (joo, mä luulin että meidän kytkinten opettelu jää pelkästään siihen auton ajokytkimeen. Kanan kakat, niitä kytkimiä on lumilingoissa, traktorissa voimanulosoton kytkennässä ja nivelakseleissa ja vaikka missä muualla {ei tartte ymmärtää termejä :D}). 

Kurssin suorittamiseksi pitää tehä vaatimattomasti 7 ryhmätehtävää ja kolme itse. Ja ainakin se seittemän kappaletta niitä näyttöjä. Ei hirveesti rohkase lähteen opettelee jotain synkronointikytkimen toimintaa (joo, ne ketkä asiasta tietää, niin mä tiiän kyllä ettei sellasta oikeesti ole olemassa), jos pojat joutuu soitteleen isiltä apua, että miten tää oikein toimii. Puhumattakaan siitä, että opettajana on just Viikistä (agronomi) valmistunut pojan kloppi, joka ei osaa puoliakaan asiasta jota opettaa. Se valmistelee tunnin sitä mukaa kun se  opettaa (eli hiljenee viideks minuutiks aina uuden dian kohalla, lukee sen, opettaa ja hyppää puolet yli kun ei se ite tajua). Sen puhe on KAUKANA kansantajusesta, mitenkään ei huomioida että n. puolet ryhmästä on tyttöjä, jotka osaa ajaa autoa, lisätä pissapoikaan nestettä ja tarkistaa öljyt (oikei, on siellä niitä osaajiakin, mutta hyvin vähän). Jos pyytää selittään uudestaan, opettaja selittää asian ihan just samoin kuin ekallakin kerralla. Puolet kaavioista se hyppii selittämättä ja sanoo opetelkaa siitä.

Kaikista eniten mua ehkä rassaa se, ettei toi kurssi välttämättä olis mulle pakollinen. Jos valitsen elintarvikeagrologin suuntautumisvaihtoehdon (tästä aiheesta yritän jossain vaiheessa kirjottaa enemmän), toi kurssi ei kuuluisi mulle ollenkaan. Mutta, kun ei vielä ole sata varma, niin pakko se on käydä (ja täytyy lohduttautua sillä, että sen saa VVO opintoihin sitten ja niitä ei tarvi käydä niin paljon).

Kyllä tää vuodatus aina välillä helpottaa :D.  Nyt taitaa olla aika heittää viimesetkin tältä illalta vapaalle ja lähteä paikalliseen baariin mukivisailemaan, jos vaikka tulisi voitettua juomalippuja :p

p.s. Koulun rankkuuden huomaa siinäkin, että pukeutuminen on muuttunut vielä mukavuuden haluisemmaksi (ihan kuin mä muka normistikin hirveesti panostaisin kouluvaatteisiin), oon hiihdelly koulussa tänäänkin löysissä housuissa, villasukissa ja säärystimissä, löysissä t-paidoissa ja hupparissa. Laiska mikä laiska. :D

"Niisk, köh, köh"

Viikon verran oon ollut jo sellasessa ihanassa räkätaudissa. Itseasiassa varmaan vähän pidempäänkin, koska ensin se oli sellasta pientä kurkun köhinää. Niin tyypillistä että sairastan syyslomalla. Äh. Ei tässä muuten mitään, periaattessahan tässä on hyvin aikaa sairastaa, mutta kun olisi niin saakelisti kaikkea mitä pitäisi tehdä, eikä jaksaminen riitä mihinkään kun pää on täynnä räkää ja hengitys ei kulje kunnolla. Onneksi akuutteja tehtäviä ei ole kuin yksi, joka pitää palauttaa ensi maanantaina. Maatalousteknologian (on muuten niin miesten kurssi kuin vaan voi olla, en tajua yhtään mitää mitä siellä puhutaan) kurssille pitäisi palauttaa joku koneketju tehtävä, jossa valitaan koneketju ja kerrotaan mitä laitteita siinä on ja miten ne toimii sekä osaisiko niitä itse käyttää (juu ei varmaankaan suurinta osaa, traktoria osaan ajaa eteenpäin :D) Tiedän jo tässä vaiheessa että olen niin uusimassa tuota sitten joskus, varmaan vielä kolmannellakin vuodella (kurssi meinaa kestää kevääseen), koska se on 7op:ta, 7 itsenäistä tehtävää, 3 ryhmätehtävää ja kaksi tenttiä. Voi luoja.

Opiskeluissa lisä päänvaivaa aiheuttaa se, että elintarvikeagrologin opinnot alkavat jo tänä syksynä. Tälläsiä agrolokeja ei oo koskaan Suomessa vielä valmistunut, joten ei oo mitään hajua siitä mihin olisi oikeesti mahdollista päästä töihin sitten jos tuon ottaa ja lukee. Kun en halua minnekään Atrialle pakkaamaan maksalaatikkoa. Toisaalta se kiinnostaa mua sen verran, että todennäköisesti mun on pakko ottaa syksyllä ensimmäinen kurssi ja katsoa voisiko se olla yhtään sellaista mitä tekisi työkseen. Ensimmäinen kurssi on nimeltään elintarviketeollisuuden oerusteet, joten sen luulisi aika hyvän kuvan antavan siitä, että mitä luvassa voisi olla. Onni tässä on se, että vaikka valitsisinkin tuon kurssin, se ei haittaa muuta koulunkäyntiä. Kurssi järjestetään pe-la tyyliin kahtena kertana. Tämä siksi että se on aikuisopiskelijoilla sama, ja heille ei viikko-opinnot käy.

Välillä muutenkin mietin, että olisi se niin paljon helpompaa kun oikeesti tietäisi mitä haluasi tehdä isona. Tai että saisi konkreettisia paikkoja eri suuntautumisvaihtoehdoista, jotta saisi käsitystä siitä mihin voisi päätyä. Kun tuntuu välillä ettei opettajatkaan aina tiedä, ne vaan sanoo, että agrologilla on monipuolinen työkenttä. Ei se riitä, haluan jotain tarkempaa. Varsinkin kun ei tästä elämän suunnasta koskaan tiedä.

Nyt lähti sitten sähköpostia harjoittelusta vastaavalle opettajalle tästä mun tilanteesta, joka tuntuu vain pahenevan koko ajan. Katsotaan mitä sieltä tuumataan. On ollut mielessä jotain positiivisempiakin postauksia, mutta ei nyt. Mä oon niin hajalla.

Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä..?

Mulla oli mahtava viikonloppu. Ajattelin, että sen voimalla jaksaisin tämän viikon läpi ihan huoletta. Mutta ei. Jotenkin tänne työpaikan asuntoon palaaminen imee kaiken ilon, huolimatta siitä miten mukava ja rentouttava viikonloppu oli. 

Mä olen kyllästänyt valittamaan. Mutta mä en myöskään pysty pitämään kaikkea sisällä, koska silloin tulee vielä pahempi olo. Mä olen niin helvetin stressaantunut koko ajan ja mä hajoan sekä henkisesti että fyysisesti. Ei riitä, että ranteet on paskana, vaan nyt on oikea olkakin sanonut sopimuksen irti. Pitää varmaan oikeasti mennä jonnekin fysioterapeutille tai jäsenkorjaajalle, jotta sais edes fyysisen puolen kuntoon.

Stressiä tulee työstä, mutta myös häät aiheuttaa päänsärkyä ihan tajuttomasti. Ollaan odoteltu pitopalvelusta tarjousta ja tänään miehen soitettua sinne selvisikin että paikan jatkosta ei ole selvyyttä ja eivät ole sen takia tarjousta tehneet. Jeij. Kaikki muutenkin tuntuu mättävän häiden järjestelyissä. Ehkä se siitä, kun saadaan kortit askarreltua ja laitettua eteenpäin.

Voi olla että otan suosiolla taukoa tästä postailusta siihen asti että tulee jotain oikeaa sanottavaa. Ei kukaan jaksa lukea tälläisiä valituksia...

Kosteutusta. Ainakin toivottavasti

Mä olen ollut täällä blogin puolella aika negatiivinen viime aikoina, oikeassa elämässä en ole ihan niin negatiivinen ollut. Jotenkin olen ärsyyntynyt suurimmista osista lukemieni blogien postauksissa, koska kaikissa hehkutetaan koulun loppumista ja kesäloman alkamista sekä kesää. Mulla on koko kesäloma fiilis ollut ihan hukassa, enkä välttämättä saakaan sitä tänä kesänä, koska en kesälomaa vietä. Itse asiassa tajusin, että en välttämättä koe kesäloma fiilistä ennen kuin valmistumisen jälkeen. Ensi kesänä on kesällä kasvukausi ja kolmannen vuoden kesällä on erikoistumisharjottelu. Sen jälkeen vuosi opiskelua ja valmistuminen. Voi jopa käydä niin, etten silloinkaan saa kesälomaa jos pääsen jo alani töihin. Onneksi on kuitenkin mahdollisia elämänmuutoksia, jotka voivat tuoda lomaa keskelle opiskeluja. 

Tämä viikonloppu oli aika hyvä. Ja syy siihen miksi postaan viikonlopustani vasta nyt, kun suurinosa on tehnyt sen jo eilen illalla. Mun viikonloppuni oli tällä kertaa lauantai illasta tähän iltaan. Lauantai iltana kun pääsin navelta, olo oli todella väsynyt. Onneksi mies oli niin ihana, että päätti tehdä kanasalaatin mulle valmiiksi. Pääsinkin suoraan valmiiseen pöytään salaatin ääreen, lasissa Red Catia ja Jackfruit limua. Ah. Ruuan jälkeen pääsikin saunaan rentoutumaan.

Kanasalaatti

2 maustamatonta ohutfilee leikettä

kirsikkatomaatteja

kurkkua

salaattia

fetaa

punasipulia

Paistetaan kanafileet, maustetaan suolalla ja pippurilla. Leikellään paloiksi kulhoon

jonne lisätään kaikki muutkin ainekset. Sekoitetaan ja nautitaan hyvässä seurassa.

Sunnuntaina ajeltiin Ylivieskaan anopin luona käymään. Ennen sitä käytiin Kärkkäisillä, josta löytyi paljon kaikkea mitä oli tarkoitus ostaa. Hääaskarteluihin löytyi kuviosakset, mulle löytyi lupaavan oloinen yövoide. Sen jälkeen kun aloitin harjoittelun on ongelmani ollut kasvojen kuiva iho. Ammoniakkihuuruissa kun työskentelee, niin ei se kovin hyvää tee. Mulla on oliviiöljyjä sisältävä suojakertoimellinen päivävoide käytössä, mutta se ei ole ollut riittävä. Kärkkäisiltä löytyi yövoide, joka sisältää 60% aloe veraa, lisäksi siinä on jobajoba öljyä, E-vitamiinia, B3-vitamiinia ja panthenolia. Tänä aamuna ainakin oli iho todella pehmeä, kun eilen illalla rasvaa ensimmäisen kerran käytin. Lisäksi löysin uudestaan helokkiöljykapselit, joiden kosteuttavan vaikutuksen olin ihan täysin unohtanut. Nyt katsotaan josko ihoni pysyisi paremmassa kunnossa näillä eväillä. Pitäisi varailla aikoja jonnekin kosmetologillekin, että olisi hääpäivänä sitten nätti iho :)

Day 18 - A song that you wish you heard on the radio

Hirvitys!

Mulla on huomenna hammaslääkäri. Eikä ihan mikä tahansa hammaslääkäri, vaan kirurginen aika. Syypäänä on viisauden hampaani oikealla alhaalla. Se yrittää kasvaa niin kieroon, että koko leukaluu tuntuu rutisevan liitoksistaan. Mua ahdistaa ihan suunnattomasti. En halua ajatella sitä mutta silti on pakko. En ehkä selviä hengissä.