Kriisin paikka.

Tiistaina postiluukusta kolahti uusin Fit joka meinasi kyllä samantien lentää seinään. Kannessa julistetaan isoin kirjaimin siitä miten näin saat vatsasi kuntoon. Vilkaistessani juttua tuli lievästi sanottuna ketutus, kun jutun mallina oli nainen jolla on puolivuotias lapsi ja kommentoi vatsaansa (joka siis pyykkilauta versio) että "kai tämä tästä joskus palautuu ennalleen". Kyllä sitä hetken mietti omaa löllöään ja huokaisi.

Kirjoitinkin tästä yhteen FB-ryhmään ja sehän poiki pitkät keskustelut asiasta: eli siitä millainen suhde on kroppaan synnytyksen jälkeen, mitä siitä ajattelee yms. Kovin paistoi monelta ajatus, että arvista ja muusta pitää olla ylpeä ja ettei sillä ole mitään väliä miltä kroppa näyttää, kun on niin niin ihana otus sieltä ulos tullut. Ei, älkää käsittäkö, että A:ta syyttäisin kropan tilanteesta tai että neitiä rakastaisin jotenkin vähemmän, mutta siitä huolimatta mä koen, että mulla on oikeus olla hämmästynyt kropan nykyisestä ulkomuodosta ja kärsiä siitä jonkin asteista kriisiä ja itsetuntopainiskeluja ennen kuin siihen uuteen olomuotoon taas tottuu ja sen hyväksyy.

Monta vuotta samanlaisena pysynyt kroppa yhtäkkiä ensin venyy ja paukkuu uusiin mittoihin ja sitten yhtäkkiä lösähtää löysäksi kuin puhkottu ilmapallo. Kyllä mä voin myöntää, että itku melkein pääsi kun kuvittelin vaihtavani mustan äitiystoppa takkini johonkin kevyempään takkiin, jolla olisi hyvä vaunujen kanssa lenkkeillä. Jaa, niin mihin takkiini muka? Eihän niistä yksikään kiinni mennyt. Synnytyksestä ei ole kuin kolme viikkoa, joten sinänsä pitäisi olla armollinen, mutta kun tietää että ei se kroppa lähde kunnolla palautumaan ennen imetyksen lopettamista (ja ehdottomasti aion sen 6kk imettää) ja että menee äkkiä se vuosikin että kroppa on palautunut mm. lantion osalta, niin kyllä siinä vähän vaatekaapilla itku pääsee. Sinänsä mulla on hyvä tilanne, että mun vaatekaappi on vaatinut jo pidemmän aikaa remonttia, joten sieltä on jo ennen raskauttakin saanut ettiä vaatteita joita laittaa päälle. Eli voi katsella rauhassa mihin suuntaan tää kroppa menee ja sitten sen mukaan ostaa uusia. Farkkujen osto on tosin jo ajatuksena aivan kamala, että mistä hitosta mä ne löydän? :D Mutta halu laittaa jotain muutakin kuin äitiyshousut päälle on aivan käsittämättömän suuri, jotenkin tuntee itsensä niin retuperällä olevaksi kun on edelleen vaan ne muutamat vaatteet joita voi pitää.

Myös siitä tuli puhetta, että onko miehen mielipiteellä väliä, kun kirjoitin yhessä kommentissa siitä, että sitten kun mies tekee aloitteen makuuhuoneen puolella katoaa varmasti puolet kroppainhotuksista.. Kyllä mä ainakin koen, että miehellä ja miehen hyväksynnällä kropan suhteen on merkitystä, vaikkei mies sellainen olekaan, että alkaisi huomauttelemaan laihdutustarpeesta yms.

Vaikka olen sitä mieltä että äitiys saa näkyä ihmisestä ja väistämättä näkyykin, niin kyllä mä haluan olla miehelleni muutakin kuin pelkkä lapsemme äiti. Vaikka mä en koskaan oo ollut mikään meikit viimesen päälle -tyyppi (raskausaikana vielä vähemmän) niin kyllä mä haluan edelleen olla nainen. Ja vaatia itselleni omaa aikaa täysin itsekkäästi. Se ei tarkoita sitä, että rakastastaisin lasta yhtään sen vähempää. Koska kyllä täytyy myöntää, että odotan jo innolla sitä, että ensi kuun alussa salikortti pääsee tauolta taas käyttöön ja sitä ensi kuun puolella odottavaa kampaaja käyntiä.