Sisustuskateus.

Tai sanotaanko ihan rehellisesti, että täytellinen kettuuntuminen meidän kämppään ja sen näköön. Miksi meillä ei voi olla valoisaa, kaunista ja kuitenkin sellaista lapseperheen kodin näköistä. Tavaraa on enemmän kuin laki sallii ja mies ei sallisi mitään heitettävän pois. Viime viikolla kotona sairaan tytön kanssa ollessani haaveilinkin ikkunan alle saatavasta isosta roskalavasta, niin että olisin surutta voinut viskoa kaikki hävitettävät jutut samaan kasaan, ilman että tarvitsee alkaa miettiä mihin minä tämänkin hävitän.

Tällä viikolla ahdistumista ja huokailuja on aiheuttanut mm. Lapsellista- blogista löytyvät ihanan valoisat kuvat ja Oi, mikä #muija -blogin koti postaus avaruudellaan ja tavara vähyydellään. Mä haaveilen olohuoneeseen uusista tapeteista, uudesta sohvasta, ruokaryhmästä, keittiöstä ja vaikka mistä kaikesta. Mutta jos asiasta yrittää keskustella miehen kanssa niin vastaukset ovat aina luokkaa: "Katotaan" "No ei ehkä nyt" ja kysyessäni koska yli 10 vuotta vanhan sohvan voisi uusia oli vastaus: "Ei vielä moneen vuoteen!" Ai. No kiitos vain. Keittöremontin tekemisestä ollaan puhuttu muutosta asti, mutta jotenkin tuntuu että keittiölle ei tapahdu yhtään mitään ennen kuin siitä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa muutetaan pois. Kun ei meillä vaihdu valaisimista ne palaneet lamputkaan. Tai eräänä esimerkkinä voin heittää eiliseltä sen, että mies siivosi viimein yhden paperikassin olohuoneen nurkassa, jossa se oli enemmän tai vähemmän ollut sellaisenaan muutosta asti. Eihän me olla asuttu kuin yli kaksi vuotta jo tuossa asunnossa.

Musta olisi kiva nyt laittaa rahaa noihin vähän kalliimpiin hankintoihin kun on taloudessa kaksi työssäkäyvää ihmistä. Tuntuu jotenkin ikävältä, kun on olo ettei rahaa saisi käyttää muuhun kuin pakollisiin menoihin. Musta olisi kiva nyt tehdä niitä hankintoja, kun kaikkea ei tarvitsisi syynätä pennin päälle. Tietysti olen tullut ostaneeksi A:lle muutamia ihania juttuja (FB:n ommeltujen vaatteiden kirppis on petollinen paikka), mutta ne on sellaisia että ne tulisi hankittua muutenkin, vaikka sitten muusta säästämällä. Itseeni tuhlaamisen koen tällä hetkellä kovin turhaksi, kun kroppa taas paisuu kuin pullataikina eli ei ole mitään järkeä ostaa uusia vaatteita. Ajatuksena kun olisi ensi syksynä jatkaa kohti kovempaa kuntoa ikinä. Äitiysvaatteet koen täysin pelkäksi rahastukseksi, housuja lukuunottamatta eikä niitäkään mulla ole kuin kahdet. Imetyspaitoja tietenkin voisi hankkia (ajattelin tällä kertaa panostaa niihin), mutta toisaalta niiden hankkiminen nyt tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta, varsinkin kun alkuun varmasti pärjään topeilla kesäaikana.

Välillä musta tuntuu että pitäisi vaan mennä jonnekin kauppaan ja ostaa sieltä niitä juttuja mitä koen tarvitsevani (mm. naulakkoa yms. käyttöön tulevaa tavaraa) kyselemättä yhtään kenenkään mielipidettä. Saisi sitten nähdä kauanko mies kakistelee vai kakisteleeko ollenkaan.


P.s. Näin ohimennen A:n kuulumisista: Neiti on viisi yötä putkeen nukkunut täysin kuivalla vaipalla ja aloitimme oikeasti aktiivisen kuivaksi harjoittelun vasta vuoden vaihteesta (niin että tarhassakin pikkarit käytössä). Ai että oon ylpeä, olishan se kiva ettei olisi sitten kahta vaipatettavaa, vaikka kyse olisikin yövaipasta toisella.  :)