Vuosi

Vuosi sitten juhannusaattona menin ja tein raskaustestin. En todellakaan odottanut siltä mitään, ajattelin vain tehdä sen, kun testejä oli olemassa, jotta voisin sitten odotella menkkoja kaikessa rauhassa. Mahaa kun oli sillä viikolla juilinut oikein kunnolla ja ajattelin, että menkkoja ne juilimiset enteilee.

Punainen viiva kuitenkin testiin piirtyi. Eikä edes mikään haamu, vaan kirkkaan punainen, selkeä viiva. En meinannut tajuta millään. Ajatuksena oli, että tulee kun tulee, vaikka siltikin se eka normaali kierto pillereiden lopettamisen jälkeen oli harmistus kun ei onnistunut. Sitten kun se tuli, niin ei voinut tajuta millään, jotenkin se iski ihan yhtäkkiä, kun kuitenkin oli varautunut siihen, että jonkin aikaa yleensä yritellään ennen kuin onnistuu.

Mies oli nukkumassa vielä ja kävin kysymässä, että olisitko niin hereillä, että voisin näyttää yhden jutun. Sanoi olevansa ja menin näyttää viivan. Ei se tainnut mennä ihan heti jakeluun, ei ennen kuin vasta sunnuntaina kun sunnuntaina kun käytiin ostamassa digitesti, jossa sitten luki "raskaana, gravid 2-3".

Nyt se punainen viiva istuu sitterissä ja pitää meteliä itsestään. Juttelee takaisin, nauraa kun alan laulaa Pienet sammakot -laulua (meidän sammakonpoikanen :)), kääntyy lattialle laittaessa samantien mahalleen, tykkää jo nyt remuamisesta ja on ihan hirvittävän rakas. Niin rakas, että nousee kyyneleet silmiin kun tätä kirjoittaa.

Äitiys on ollut tähän mennessä kaikkea mitä on voinut kuvitella ja monta kertaa enemmän. Ne palkitsevat hetket on monin kerroin merkittävämpiä kuin pienet kräninät ja vastoinkäymiset. Tuskimpa niitä edes arvostaisi samallalailla, ellei välillä aina vastustaisi.

Ja mitä kaikkea vielä onkaan edessä päin meitä kaikkia odottamassa.